Lumelle: se siideri oli Ukolle itselleen. Kun hänkin on kiitettävän vähän juonut viimeaikoina.

Nyt on viimeaikoina ollut pohdinnassa nuo Aamut."Kai pian on aa-aamut, joiden päättymistä ei nää, mä pelkään aina ne saa-aa mut..." Vai miten se laulu nyt meni. Mutta siis aamu.

Kun herään ja kipitän keittiöön. Pöydällä haisee tuhkis, ja pöytä on läikikäs tahroista. Lattialla myös tuhkaa. Joskus äiti nukkuu siinä pöydällä. Pää käsien varassa. Se näky on jotenkin niin yököttävä, vastenmielinen. Siinä yrittää sitten Pieni Minä tehdä/syödä aamupalaa siinä kammottavssa hajussa. Jaa että eihän tuo vielä mitään. Juu, ei niin, mutta kun sitä katseli sen ensimmäiset 16 vuotta mikä oli oltava saman katon alla, kunnes pääsin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Se oli Onni, me olisimme repineet toisemme kappaleiksi.
Yleensä vielä isäni aloitti/aloittaa sen aamunsa pullollisella olutta. Aah kuinka herttainen haju siitäkin tulee kun Pieni Minä syö siinä leipää, isä poksauttaa Olvin auki, POKS! Klup-klup-klup-aah. Röyh.
En tiedä, miten sitä on oikeasti selvinnyt järjissään (selvisinkö? olenko täyspäinen vai negatiivinen ihminen kujan varjoisilta puolilta) kaikista tuosta touhusta. Ja muuten isä veti sen pullollisen myös niinä aamuina kun meni töihin.
ELi kulissit kunnossa ja niin pois päin.

Nyt olen viimeaikoina lukenut "Auringonkukkametsä"-blogia, http://auringonkukkametsa.wordpress.com/
ja ihaillut kuinka hyvin kyseinen henkilö kirjoittaa. Minulla on kaksi tirpanaa tuossa huutamassa kokoajan, joten Anteeksi kun ajatuksenvirtani ei ole ehkä sieltä sujuvimmista päästä.