Aina keväisin se iskee; levottomuus. Olisi päästävä lähtemään jonnekin, liikkeelle vaan. Ja lujaa, mitä kovempaa ja kauemmas sen parempi. Mutta yleensä olosuhteet eivät ole sallineet lähtöä, aina on ollut kiinni jossakin, opiskelussa, työssä, rahattomana, raskaana, lapsellisena, vastuullisena. Siispä kun ei pääse se levottomuus purkaantumaan, aiheuttaa ahdistusta. Luulen että tämä sama ilmiö on havaittavissä joissain muissakin henkilöissä. Sitten sitä vajoaa "bluussiin", vaikka aurinko paistaa jne..
Mutta vielä joskus, otan keväällä ja lähden. En tiedä koska se on mahdollista, ehkä eläkkeellä, mutta silloin toteutan jonkun itselle tärkeän ja pelkästään itselle mielihyvää aiheuttavan toiminnan. Itsekästä? No sitä sanaa ei ole voinut minuun littää pitkään aikaan..

Lumelle: täytä vaan kommenttikenttääni, luen muidenkin vastaavia kokemuksia raskain sydämin. On sitä sinullakin ollut hurjan kuuloista.. Ja koskee muitakin asiaa joillakin tapaa koskettavia. Komenntit rulaa.

Kovan mielikuvituksen omaavana henkilönä, ajattelin josko tästä saisi kirjan? Tiedän tiedän, hullu ajatus, ja ketä kiinnostaisi kenenkään lasinen lapsuus? Mutta kirjoittihan se yksikin setä kirjan selvinpäin vietetystä vuodestansa.. kukas hän nyt olikaan? Ja mikä oli kirjan nimi..? Se kirja osaltaan sai minulle tämän päätöksen kypsymään, että kokeillaan nyt tätä absolutismia, mikäli onnistuu. Vai olisiko kultainen keskitie sittenkin parempi.. ? Ei..

Ukko toi lauantaina töistä tullessan mukanaan uudn makuisen siiderin, raparperin. Siinä olkkarin pöydällä se huuteli mulle kiusauksiaan. Olisi niin tehnyt mieli maistaa, mutta tällä kerralla  sain sen mieliteon sammutettua. Ja olisiko se nyt maata kaatanut, jos siitä olisi maistanut suullisen? Niin, en tiedä. Tuskin. Mutta minullepa tuli vahva olo siitä, että en sitä maistanut, pääsin niin sanotusti mielihalujeni herraksi. Vai onko se sitä marttyyrimaista uhrautumista? En tiedä sitäkään, en ole psykologiaa lukenut isommalti.