Tuossa juuri mietin että mikä se on se pakko kun ajaa tähän kirjoitustouhuun? Olen miettinyt ainakin miljoona kertaa mennä AL-Anoniin, vai mikä se nyt on, se alkoholistien läheisten ryhmä. Mutta lähteminen ja kasvotusten toisten ihmisten kohtaaminen tämän asian kanssa, huh ei kiitos! Luulen että nyt on joku sisäinen pakko purkaa tätä p***aa ulos, ihan kuin oksentaa sisukst pellolle! Olen miettinyt pitäisikö kirjoittaa kaikki katkeruus kirjeeksi ja lähettää se omille vanhemmille? Luulen kuitenkin, että ei ehkä kannattaisi. Siitä häviäisi eniten lapseni, jos välit menisivät poikki. Mutta kuinka antaa anteeksi, kun takana lasinen lapsuus? Pystyykö siihen koskaan, ihan pohjia myöten?

Usein mietin, kun lapseni hymyilevät onnellisena minulle, että tuota hymyä en saata sammuttaa ainakaan omilla tohelluksillani. Kuinka sitten minun hymyni ei tehonnut? Ei tehonnut uhkailut, itkut, selittämiset, anelut.. ei, pullo löysi aina tiensä meidän jääkaappiin. Tai verhon taakse. Tai vaatekaappiin. Tai tiskikaappiin. Tai...  Eivätkö juovat aikuiset Tajua? Lapsi syyllistää itseään, ja se peittely! Vaikka kuinka millaiset olot olisivat kotona, lapset eivät "anna ilmi" omia vanhempiaan. Kantavat taakkaa, jota ei heillä pitäisi olla.

Kiva Lumi jos sinusta sain lukijan/kommenttaattorin! Kiitos!!

Luulisin että ensimmäinen muisto juomisen tuhoamasta juhlasta (lopulta siitä tuli sitten arkipäivää...) on joltakin uudeltavuodelta. (yllättävää..) En muista ikääni, mutta luulisin jotain 4 (?) olevani.  Makaan  pulkassa, vällyjen alla, valmiina pimeällä lähtemään katsomaan ilotulitusta vanhempieni kanssa. Kuinka innostunut olinkaan ! Ja onnellinen ! Jotain Ihmeellistä olla ulkona noin myöhään, ja Raketteja!! Pulkka on siinä keittiön ikkunan alla. Vanhempia ei kuulu, mutta kuuluu jotain muuta. Tappelua. Sanallista ruoskintaa, suorastaan huutoa, karjumista,  jossa minäkin olen pärjännyt sitten teininä, hyvän opin saaneena. Ei ketään kuulu. Yritän siihen väliin huutaa että lähdetään jo, tulkaa. Mutta tappelu jatkuu, minua ei huomioida. Minut unohdetaan siihen pulkaan, pimeään. Menen siitä sitten sisään. luulisin, muistikuva ei ole ihan tarkka. Mutta todella tarkka on se tunne, ne hetket, kun lapsenomainen innostus vaihtuu Pettymykseen. Oletteko nähneet lapsen silmät, kun hän on innostunut ja odottaa jotain kivaa tapahtuvaksi? Se on maaginen katse, sen voin sanoa.
Silloin minussa varmaan meni rikki jotain ensimmäisen kerran, luulisin.