Kiitos Aringonkukkametsä kun mainostit minua blogissasi!!
Kiitos myös ahkeralle kommentaattorille Lumelle, sekä uudelle lukijalle Palagalle!

Paljon on tullut taas ajateltua, vaikka ei uskoisi. Mietin juurikin yksi päivä sitä, kuinka tuo lasinen lapsuus on määritellyt omaa persoonaani ja minua ihmisenä. MIllainen ihminen olisin, mikäli lapsuuteni olisi ollut toisenlainen? Olisinko pärjännyt elämässä paremmin? Enkö olisi näin vahva persoona? Olisiko vähemmän mielialan vaihteluita? No, kukaanhan ei sitä voi tietää. Toisaalta uskon kyllä siihen, että lapsuus antaa vain osviittaa, ei voi kokonaan kaikkia ratkaisujaan laittaa lapsuuden piikkin. Koska onhan meisllä jokaisella omat aivot, jolla ajatella. Ja se sydän, jonne on kätketty ne kaikki surut.
Jaksaako niitä kantaa? Eikö niistä pitäsi päästää irti, unohtaa!? Entä se katkeruus, joka seuraa kuitenkin minua hautaan.

Se mikä jälleen harmittaa, on se, kuinka en voi lapsiani oikein luottaa vanhempieni hoitoon pidemmäksi aikaa. Aina muut vanhemmat hehkuttavat, kuinka heidän Jennat ja Joonat ovat olleet mummulassa taas yötä, ja plääplää. Meillä ei näin tule käymään. Aivan, ja siitä olen kateellinen muille sekä jälleen katkera. Sana katkera esiintyy näissä kirjoituksissani varmaan aika paljon, ja se alkaa huolestuttaa. Se legendaarinen "en ole katkera, mutta kuitenkin" - ei taida ihan pitää kutiaan.

Teistä jotkut tietävät, miltä tuntuu mennä vanhempien riidan väliin. Että älä lyö äitiä isi, ethän! Seisoa siinä kuin muuri, varmana siitä, että ei se nyrkki omaan naamaan lävähdä. EIkä onneksi lävähtänytkään. Koskaan. Paitsi murkkuna me tapeltiin kyllä äidin kanssa läväreillä, puolin jos toisinkin. Mutta siis lapsena, seisoin kännissä olevan isän edessä puolustamassa äitiä. Tunsin olevani silloin Maailman Vahvin Tyttö, kuin Peppi Pitkätossu. Mutta vain sen hetken. Kun tilanne taas hetkeksi rauhoittui, se alakuloinen surullisuus tuli takaisin. Sen jälkeen lohduttelin keittiön lattialla poraavaa äitiä. En muista minkä ikäinen olin, mutta muistan kuinka ajattelin että ei tämän näin pidä mennä! Sinun kuuluu lohduttaa minua, ei minun sinua! Mistä sitä jaksamista lapsena löytyykin, kun vastassa on tuollaisia kokemuksia? EN tiedä. Mutta olen siitä varma, että sillä tavalal omat tyttäreni eivät minua koskaan tule näkemään, kännisää poraamassa lohduttomasti keittiön lattialla.